Askel eteenpäin

Meillä oli riiviön kanssa eilen pitkästä aikaa (~1kk) valmennus ja voi pojat sitä oppimisen riemua! Eipä ole aikoihin tullut satulassa vastaavia fiiliksiä, teki melkein mieli hymyillä yhtä soittoa ihan silkasta onnistumisen tuottamasta ilosta. Vaikka Grace olikin välillä vähän painava, eivätkä takajalat olleet välittömästi ihan optimaalisessa käytössä, oli kokonaisuus kaikkine puolineen mielestäni onnistunut ja vein hevosen hyvillä mielin talliin kuivumaan tunnin jälkeen.
    Kiinnitimme huomiota pitkästä aikaa myös istuntaani, mikä tuli todella tarpeeseen. Vaikka hyvässä asennossa istuminen on oikeastaan tuhat kertaa helpompaa ja mukavampaakin, kuin könöttää etukenossa ja/tai seistä jalustimilla, ajaudun aina hiljalleen nokalleni satulassa. Etukönötys saa taas aikaan sen, että jarrutan istunnallani tasapainon horjuessa ja pohkeet ajautuvat ihan liian taakse, jolloin hevonenkin yllättäen hidastuu - eihän se todennäköisesti edes tunne mun pohjeapuja keskellä kylkeä..      Myös kätten tasaisuuteen pitää kiinnittää huomiota, koska sorrun helposti 'nyppimään', kun en enää jaksa pitää tuntumaa tasaisena hevosen painaessa edestä ainakin elopainonsa edestä. Juuri silloinhan mun pitäisi yrittää keksiä mahdollisimman hillitty ja hallittu tapa ratsastaa Grace kevyeksi ja takajaloille, mutta ei, oikotie onneen on aina paljon kivempi. Joo, nopea pidäte ohjalla auttaa hetkeksi, mutta sillä keinolla huijaan vain itseäni; todennäköisesti ohjalle painaminen palaa muutaman askelen päästä kahta kauheampana tai vaihtoehtoisesti hevonen alkaa heilua kuin tuleen tuikattu heinämies.

Tehtäviä meillä ehti tunnin aikana olla vaikka kuinka monta, mutta keskityimme erityisesti avotaivutusten ja sujuvuuden hiomiseen. Juuri tuosta sujuvuudesta olen saanut kuulla noin viisisataa kertaa ennenkin, mutta käytännön toteutus on vielä vähän puolitiessä. Olen varmaan ennenkin selittänyt samaa, mutta siirtyessäni tehtävästä toiseen mulla tulee siinä välissä 'siirtyminen-millä-tavalla-tahansa' -tyylinen räpellys vaikkapa avotaivutuksen lopusta kahden kulman läpi sulkuun.
  Käytännössä ratsastan siis avotaivutuksen, lopetan sen epämääräisesti huomatessani seinän pyyhkivän jo melkein räät nenästä ja menetän Gracen kulmassa ihan totaalisesti, jonka jälkeen seuraavasta kulmasta aloitettu sulkutaivutus lähentelee sujuvuudeltaan suunnilleen asvaltilla hiihtämistä.
  Saimme noihin ongelmiin onneksi apua ja joidenkin avopätkien ajan erehdyin jopa hetkellisesti luulemaan ratsastavani hevosella. Onneksi sitäkään harhaa ei kerralla kauaa jatkunut, vaan tosi hyvien pätkien jälkeen palattiin aina kiireenvilkkaa takaisin sekä mun että hevosen comfortzonelle. Pitäisi jotenkin saada vähän muutettua meidän käsitystä mukavasta, terveisin kipeät sormet.. Ei ole kivaa kantaa hevosta, kun asetelman pitäisi olla päinvastainen (varsinkaan, kun sormet ovat jo jäätymisenkin vuoksi kipeät!). Pitää vaan treenata sitä istuntaa, sieltähän suurin osa tämänhetkisistä ongelmista on lähtöisin.

Eksä nyt nää, tuolla se ovi on!!
Tästä on vaan vajaa 40 metriä etäisyyttä!!

  Positiivisena asiana voisin mainita valmentajan sanoneen Gracen suoristuneen sitten viime näkemän, minkä laittaisin varmaankin uuden satulamme piikkiin. Onhan se nyt paljon helpompi meitsinkin juosta sopivilla kengillä, joita ei ole valmiiksi tallottu länään.
  Toinen positiivinen asia voisi olla se, että Grace liikkui eilen suhteellisen vaivattomasti eteenpäin, koska huijasin ja laitoin kannukset jalkaan. Tänään menin kuitenkin ilman kannuksia, eipä liikkunut enää yhtään mihinkään. Kivaako? Ei. Mutta ainakaan maneesin ovi ei enää jänskätä aseiden puuttumisesta huolimattakaan, kun en itse lähde mukaan mihinkään pelleilyihin. Grace saa mun puolesta mulkoilla ovikellolla varustettua kummitusovea minkä kerkeää, kunhan se ei ratkaisevasti vaikuta ratsastettavuuteen. Onneksi hänen ylhäisyytensä päänsisäinen elämä (mikäli sellaista on) tulee selkeästi ilmi ihan käytännösäkin, niin ei tarvitse jäädä arvuuttelemaan, mitä mieltä prinsessa on tuosta hirvittävän pelottavasta sisäänkäynnistä. Tammat!

Pitäisi varmaan vähän pistää mietintään, mitä aion tehdä ensi kauden Gracen kanssa. Olin suunnitellut jatkavani helpon A:n kisaamista ja ottavani varovaisesti seuratason vaativaa B:tä mukaan. Toisaalta monet junnukisat (esim. junioricup) ovat kansallisia, mutta en varmaankaan uskalla ihan niin isoihin karkeloihin lähteä nykyisellä osaamisella, jos ei jotain ihmettä tapahdu. Eihän mulla ole edes kansallista lupaa, pitäisi ensin saada jostain helposta A:sta yli 60% :D. Kivahan se on maalailla pilvilinnoja 'kisauralla' etenemisestä, mutta kai siellä pitäisi ihan oikeasti osata ratsastaakin. Valivali, aikaa ja motivaatiota riittää, joten pitää vain napata itseään niskasta kiinni ja painua opettelemaan! Kai sitä vielä joskus yltää siihen kuuteenkymmeneen prossaan.. ehkä.